— Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!
Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella. Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta, ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta tapahtuisi.
Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.
Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän edessään — seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä tuli isä Benoit.
Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. — Te ette ole haavoittunut? huusi hän.
— En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?
— Niin, vastasi hän. — Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. — Tiedättekö mitään hänestä?
Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.
— Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?
— Ei, vastasin. — Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään naista —