— Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän. Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia sanoja, joita en kuullut.
Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.
— Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. — Hän tukehtuu ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.
Puhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.
— Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon, mutta —
— Mutta mitä? huusin.
— Emmehän voi tänne jäädä!
— Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?
— Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?
— Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä miestä, selitti pappi. — Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan, olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa. Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja —