— Mutta minä luulin — minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin kummastuneena.
— Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n — niin en tiedä, ystäväni, mitä he voivat tehdä?
— Mutta, hyvä Jumala, huusin. — Varmaan he eivät rohkene —
— Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!
Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui. Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän raskasta rautasalpaa. — On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee tehdä, sanoi hän.
— Mikä sitten?
— Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla kajota.
Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui minusta ihmeelliseltä.
Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. — Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.
Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.