— Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin, joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin vasemmalle olkapäälle. — Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi. — Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.
Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.
Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä. Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana, josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja. Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme, neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.
Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.
Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat, jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä; edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan, rohkeintakin pelästytti.
Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät kaikki paitsi yksi ainoa — väistyivät muristen ja vaatien vertamme. Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui ruumiin yli.
Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi, vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.
— Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään, yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!
Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä. Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta minä en halunnut häntä luotani laskea.
— Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten — tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui — löysin itseni hevosen seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.