— Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut entisellään. — Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä tavata niin —
Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa joukosta, jota en tuntenut.
— Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.
— Niillä on ainakin yksi pyssy, vastasin uteliaasti katsellen häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja heinätaikkoja.
— Ja luultavasti johtajakin?
— Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.
— Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.
Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.
Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä, toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä — tuo hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin jättää hänet muiden huostaan.
Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta; jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet liekit Soux'nkin palosta.
Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan, jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan. Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla kuin minä.