* * * * *
Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi; ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa — se oli sama tuoli, jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui — ja kolmen tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.
— Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.
— Ei, herra.
— Entä herra kreivi?
— Ei hänkään, herra.
— Mitä ihmettä? sanoin.
— Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan herätettäisiin heitä vastaanottamaan.
— Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, — paitsi — paitsi eräs herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä —
— No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan näköiseksi, vaikeni.