Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka taskusta pistoolin suu pisti esille.
— Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin voittaakseni ajatusaikaa.
— En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.
— Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?
— Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.
— Vai niin, sanoin, — mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.
Te tiedätte —
— Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit hiljaa.
— Todellako?
— Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.
Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.
— Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. — Meillä on pitkä kesäinen päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet, niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.