"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi
Croisette innokkaasti.
Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa", sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin lähtee!"
"Odotahan!" sanoi Croisette.
Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan, kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.
"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan, niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni masentui.
Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.
Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.
Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi hän. "Hullut!"
Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää. Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.
"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?! Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä kuin — kuin — —" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."