Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten kanssa edestakaisin.
"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.
"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä kantapäähän.
"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan olevan samanlaiset merkit.
"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa minunkin hevosilleni."
"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen ivallisesti.
Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella", oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä, eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.
"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos, niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."
Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti [paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.
Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta, vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin arveluttava loppu.