Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin seurassa! Ja teitähän on — luvalla sanoen — niin pieni seura, ja tiet ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."
"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan", vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.
Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan …" ja hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."
Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä. Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.
Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon, niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se, jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään niin toivokkaalta.
Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli meistä yhtä huvittavaa — olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa — jongleureiksi sanoivat he yhä itseään — jotka lauloivat vanhalla Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen, joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli haavoitettu sodassa — taistellessaan toisen tai toisen puolueen puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.
Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa, että ei sitä aamua, jona emme noustessamme — usein ruumis hellänä ja jäsenet jäykkinä — olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai ylihuomenna" — aina asianhaarain mukaan — "me saamme Kitin asian toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä, joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!
Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia. Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.
Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme. Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa, niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla, että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä, niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me Angervilleen saavuimme vasta saman päivän — seitsemäntenä päivänä Caylusta lähdettyämme — illalla.
Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä, jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.