"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun, herra Buré."
"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.
"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.
"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.
Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä, oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen, hyräillessänsä:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baire sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli jotakin levotonta jännitystä.
"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"
"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä herra."
"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani, ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä ennen kuin jatkoi puhettaan.