"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se, että joudutatte illallistamme."
Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää, "ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"
"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.
Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa. Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat, herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.
Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin, että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion esineenä samalla kun Guisein puolue häntä — herttua Guisen luultuna murhaajana — vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden joukossa.
Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.
"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."
"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."
Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.
Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.