Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"
"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."
Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.
Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.
"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.
"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja — niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."
"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"
"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."
Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"
"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.