"Niin."
"Minä tiedän — —" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan — "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin — — niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."
"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."
"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."
Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.
Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä — tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät — meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.
Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"
Minä katsoin pojan sormen suuntaan — mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana — ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.
"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis — herra de Pavannes!" huudahti Croisette.
"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"