"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.
Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa — vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."
Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre — kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.
Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!
Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.
"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.
"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen — vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.
Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella — ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin — eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!
"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille — enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"