"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä — ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"
Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa — minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.
Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.
Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."
Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.
Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.
Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"
"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.
"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti — tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.
"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.