"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani — ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" — ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät — "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"
Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"
Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa — pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän — ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.
Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.
Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.
Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.
"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"
Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu — ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.
"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti — eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"
Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä — jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! — minä pidän sanani! Menkää!"