"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin — niin kuin —"
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla kasvonsa — hän nimittäin itki — ja me veljekset istahdimme turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"
Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi hän minulle.
"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]
Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut — puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.
"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.
"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista, aivan pieni sotilasseura mukanaan."
Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette, joka oli nuorin — hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.
Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue piti häntä suuressa arvossa — hän oli katolilainen, vaan ei kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä, uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.