Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista; ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis olleet sivistymättömiä maantolloja.
Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä. Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.
Me syöksyimme kiireellä ylös ja mutisimme: "Susi!"
Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.
"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut matkatomun, tullakseni — ahaa!"
Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä. "Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.
Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.
"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti — se mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! — "Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."
"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame, sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi, vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin arkatuntoisia tässä suhteessa.
Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on —"