"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.
"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt — niin kuin tavallisestikin — tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.
"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette. "Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.
"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea itsensä."
Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.
Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin — vähän vapisten — akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan torninkello löi jo kaksitoista.
Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.
"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette — pojat, minä äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"
Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin hillityn nyyhkytyksen tapaista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan, että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki hyvin. Hyvin siihen saakka!