"Susi": Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta

by Stanley John Weyman

Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä, kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria, lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia — josta taivaalle kiitos — tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.

Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus. Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua — siinä oli jotakin enemmän kuin yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä, kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi. Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli täynnä aavekuvia.

Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan valmistumiseensa.

Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän sen pois. Viisas poika se Marie!

"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"

Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen puhaltaessa sivulta — niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla, kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan hieno verho oli edessä, vaan — voi päiviämme — se oli kolmella vaakasuoralla rautakangella varustettu — paksuilla rautakangeilla.

Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai viipyä siellä alhaalla niin kauan.

Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea, joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka haluaisimmekin.

Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä. Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin — minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin huoneeseen.

Siellä oli ainoastaan yksi ihminen — nainen, joka liikkui edestakaisin täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän käänsi kasvonsa meihin — tavattoman kauniit kasvot — niin minä heti näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan — kun hän jyrisytti lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?