Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa. Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"
"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä — varsin hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme toimeen."
"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä vaativasti, melkein uhkaavasti.
"Niinpä hyvinkin."
He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.
Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers — mikäli maine hänestä oli tosi — oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää itsensä.
Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni", mutisi pappi.
"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte. Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja", lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut, "vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."
"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi Mirepoixia kohtaan.
"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain päällikkö, herra koadjutori."