"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan. "Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane meille mitään vahinkoa, kun minä — — Vaan kuulkaa toki."
Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen, joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."
Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.
Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä", sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, — mikä kaikista kumminta — sanaa sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen vain hänestä viimeiseksi näin.
Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös. Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane! Diane!" huuti hän hurjana — ja minun piti laskea käteni Croisetten päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja tuska — "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"
Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten — eikä hänen äänensä, joka nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista — "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä vähemmän kyyneliä vuodattaa."
Hänen viimeiset sanansa — tosiaankin hyvin kummalliset — herättivät rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä meitä oltu huomattu.
Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät — siitä olin varma — ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.
Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.
Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi — hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään — salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.