"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä — hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä — "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne — —"
"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt turhaa vaivaa."
"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä — sillä vanki hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä ja että — —"
Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas. "Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä. "Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin toivottekaan."
"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"
"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes", vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."
Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?
Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä, vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."
Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen, punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen. Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta. "Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo olin arvaavinani, mitä oli tuleva.
"Minä olen Louis de Pavannes", vastasi hän kärsimättömästi.