Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta laittamaan venettä.
Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on Aumalen herttua."
"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen ollenkaan."
"Etkö näe, että hänellä on herttuan sormus?"
"Herttuan?"
"Niin juuri."
"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset sanat lausuttiin hyvin hartaasti.
Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.
Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa paikoillani ja puolustautua.
Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita, karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"