"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"
He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.
"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.
Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat musta-, valko- ja viheriäraitaiset — sitten jälemmin kuulin, että sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että hän oli italialainen.
"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme saaneet variksen kyyhkysen sijasta."
"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"
Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä", oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte? Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"
Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!" huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."
Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen maailmaan, kun minä huusin — se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: — "Andrea Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän minua tottelemasta — epäröikää edes vähintäkään — niin minä käsken näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"
Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen, jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.