Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.
"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin — vaikka vaimoni ei tahdo uskoa — että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta — meistä molemmista — saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi hän liikutetulla äänellä.
"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme — ja sitä kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette hänelle väärin!"
Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?" kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi — eräs äkäinen koira?"
Minä vastasin — että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta, mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla oli ollut.
"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni? Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin — odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"
Ja minä myöskin. Ja sitten — niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella. Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi. Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de Pavannesille — ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi varoituksia — kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet vangittiin.
"Noin tuntia ennen puoli yötä", vastasi hän.
"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me tässä tuhlaamme aikaa — vaan kuulkaa!"
Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit, joilla rouva d'O oli minut varustanut.