Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni, peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se on?"
Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.
Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."
"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja uskottuna.
Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme totelleet hänen neuvojaan!"
"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä — hänen ajatuksensa juoksivat jo niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas — kuningas ei koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin minä.
"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän — hän totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille. Va chasser l'Idole" [Karkota epäjumala!] — toisen kerran nyt kuulin tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit käyttivät tunnussananaan — "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut! Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt, kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan. Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"
Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen rohkeutensa raukeamiseen.
Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.
Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada sisarensa viedyksi kotia — juuri sinne, missä hän oli suurimmassa vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo — kaikki tämä viittasi samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.