Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta. Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin — pelastamaan Kitin sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä, kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat, niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin. Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers — Bezers ei koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty ruokansa.
Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa — joka olikin uskottavinta — tai on siitä luovuttu, tai ehkä — Mikä se!
Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.
"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä. "Se oli merkki!"
Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas, niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä helvetillisen melun.
Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.
"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"
"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa, rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.
Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin epätoivoisina me riensimme katuja — kellojen yhä soidessa. Meitä ei kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja, jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui aivan kuin myrskyävän meren pauhu.
Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin, Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme kuulimme melun aina vain kasvavan. — Vihdoin pysähdyimme muutaman sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.