Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja — ihmiskasvoja, vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä — ja kaikki katsoivat samaan kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.
Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti, eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä. Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies — ehkä kahdenkymmenen vuotias — komeavartaloinen ja istui erinomaisen kauniisti hevosen selässä. — Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.
Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa, oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.
Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja: "Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.
Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut", sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan. He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran. Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte olla varma, ystäväni", — ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana — "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan te sen kyllä näette."
Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet. Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat, jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana — kun Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa kaatuivat murhamiehen puukkoon — silloin muistin Pavannesin ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan kuninkaan kamariin — kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet kohottamaan sitä esirippua — ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä tapausta? — jonka takana amirali seisoi!
Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi, pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa meitä.
"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa kun he koettavat murtautua sisään kadulta."
"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen päätään.
"Vaan on kai akkunoita?"