Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin", sanoin hänelle, "me lähdemme, kun — —"
Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä kohtalonsa. Vaan minä huokasin.
Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi ainoastaan puhellakseen — pitääkseen rohkeuttamme yllä — jonka vuoksi en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita, jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa. Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat vahtipaikoillemme.
Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.
YHDEKSÄS LUKU.
Erasrauksen pää.
Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt. Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne alkoivat huojua.
Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me tukehdutimme ne.
Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia. Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan huudon — kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.
Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt, ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.