Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä. Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki — aivan kuin ei olisi ollut aikaa niitä sulkea — ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään, teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään, Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi Croisette ja kääntyi levottomana minua kohden.
"Kaikki on hyvin, toivon minä", vastasin hengästyneenä.
"Ethän ole haavotettu?"
"Ei ole sattunutkaan!"
Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä pysähtyivät — niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja, jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät, kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Varokaa!" huusin kovasti — niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet! Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen, niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"
"Huutakaa 'eläköön messu!'" huuti muuan heistä.
"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"