Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.
Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia. Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla, jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet hurmautuneet verenvuodatuksesta.
Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin; "Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"
Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan — se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä — ja hänen vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.
Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy — jonka ääressä Croisetten tuohus paloi — ladattuna metallikappaleilla, on ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja — oikeita kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi siis — ajattelivat he — poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de Caylusia?
Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.
"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun pääsemme niiden kimppuun!"
"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti — vaan minä en saanut silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta näytti niin leveältä ja terävältä. — "Herra de Pavannes ei ole täällä!"
"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"
"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"