Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin nähnyt, niin olin hänet nähnyt — oo, se oli kovin kamalaa, kovin luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!
Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi minuuttia etua", sanoin minä.
"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."
"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme aikoja sitten tavanneet Louisin — meidän Louisin tarkoitan."
"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on meitä auttava vielä ajoissa perille!"
"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"
Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia — kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa — viimeksi mainittu pojan puvussa — olivat piiloutuneet katuportin luona olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.
Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia heistä — vaan varsin harvoja — saatiin kiinni ja hugenotteina tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa Bezersia.
Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet, oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä, heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui! Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat tuulahdukset puhaltelivat.
Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa, joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin sudet — onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, — pienet lapset — leikkivät niillä!