Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme hoiperrellen — hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista — ja minä väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.
Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.
Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran — kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme — pidättivät erilaiset murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies, ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.
Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa — ehkä aivan vaistomaisesti — vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme, vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä, ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!" huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"
Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi, oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja kiroten.
Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"
Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.
"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä — hän oli jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon minä."
"Kuka te olette?" huutivat he joukolla.
"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"