Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää. Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman ministerinsä, Sullyn herttuan.
Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta, inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme oli vain yksi asia — tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme voivamme hengittää vähän vapaammin.
"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.
Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä, Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.
Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa, ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja niitä pitkin valui tummanpunanen virta — jähmettyäkseen vähitellen katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.
Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi. Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän oli kuollut.
Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä. Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.
"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"
KYMMENES LUKU.
Hau, Hau Huguenots!