Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs — urhoollisin mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen — ei koskaan voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen — hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.
Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista — paitse hänen hellätuntoisuutensa — ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!
Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin, tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!
Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt, herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.
Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!" kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin ilme, kun hän katsoi Croisettea.
"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.
"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.
"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.
Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi: "Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän, "hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he ajoivat häntä kuin rottaa!"
Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?" kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"