"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla — hän nyt makaa rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä — puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"
"Ja hän pääsi pakoon?"
"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi. "Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten levottomuudesta ja tuskasta — mieheni nyt on vuoteessa, joka on turvallisin paikka hänelle — pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä sitä pahoin pelkään."
"Onko siitä kauankin?"
"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.
Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa. "Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä vanhus oli sanonut.
Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa, kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa hänet!"
Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme, Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme. Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt kadonnut — muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet levänneet emmekä syöneet —, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli päässyt vihollisiaan pakoon.
Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä väkijoukkoa. Edessämme oli silta — Pont au Change, luullakseni, — ja sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa siihen, mitä siellä tapahtui.
Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme — pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää, hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan — me olimme jo vähän päässeet tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan, aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan — tässä niin kuin muissakin tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään toiveita.