Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.
"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä. Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään ne — naisille."
Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.
"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun kuningas — oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan. Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"
"Minkä vuoksi?" kysyin hämmästyneenä.
"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee. Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma — maailma silloin näytti niin kauniilta."
"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään. "Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"
"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla? Hänen täytyy saada — tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi — kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää häntä hituakaan!"
Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.
Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa, jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen — annettuaan ensin siitä tiedon naiselle! Niin oli: annettuaan hänelle ensin tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen — —