Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.
Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja, vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.
Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä. Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle. Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä toimme.
Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä sanansaattajista — joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille ja piispalle — pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme sanansaattajan — joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa — hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.
Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä, synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan, niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja hän oli menettänyt tytön — menettänyt ainaiseksi, kävipä miten hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti yksinään edellä.
Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan. Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän salaa loi kilpailijaansa — vankiinsa —. Vaan toisinaan huomasin hänen kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota minä en voinut ymmärtää.
Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan. Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut. Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän minulta — me tietysti olimme kahden silloin — "että hän aikoo luovuttaa Louisin Kitistä?"
"Luovuttaa Kitistä?" huudahdin minä. "Millä tavoin?"
"Antamalla Louisin valita — ymmärräthän?" Minä ymmärsin — minä käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.
"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä.
Ei koskaan luovuta häntä."