Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. — Sekaus, sanoin minä — sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt, pitäkää henkenne — lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"
Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle — vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.
"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"
"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan vain — —."
"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää Jumalan nimessä!"
Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.
Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä. Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime kerta kun minä — ja luulen jokainen meistä — näin Raoul de Marin, Vidame de Bezersin tässä elämässä.
Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan, sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei nykyaika voi ymmärtää — joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja — jos saa uskoa hänen ystäviään — vähän hyvää. Vaan paha on unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto elää kansan sydämmessä.
* * * * *
Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni seurueemme — palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt — kauniina kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat — kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.