Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa, josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin, vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.
Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä toisia ajatuksia — ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme — sankariin, jonka olimme jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.
Pavannes olisi silloin ollut mennyttä — melkein varmasti. Ainoastaan Bezers voimakkaalla joukollaan — me emme koskaan saaneet tietää oliko hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten — kykeni pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat olleet — ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa — olisivat uskaltaneet temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet. Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä olen elänyt.
Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.
Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi: "Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon, kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä — silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.
Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan viitaten Louista — se oli vaikuttavin hetki elämässäni — "Kas tuossa!"
Ja silloin näin auringon nousevan naisen kasvoille.
* * * * *
Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun 22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.
Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle, joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty ihmisten muistoon.