"Te ette ole vielä pyytänyt anteeksi", kuiskasi hän hienosti korvaani.
"Ei, siinä olette väärässä", tokaisin minä, "sillä minulla on aina tapana pyytää anteeksi ensin ja astua vasta sitten."
Hän hymyili kuin hauskalle pilapuheelle; ja minun on sanominen että hänen käytöksensä oli niin ihailtava, että jos hän olisi ollut poikani, olisin voinut häntä syleillä. "Hyvä!" vastasi hän. "Epäilemättä on miekkanne yhtä terävä kuin älynne. Näen", jatkoi hän katsahtaen viattomasti vanhaan huotraani — hän oli itse oikea helmi hovimieheksi, solakka, puna-valko-kasvoinen nuorukainen, tumma viiva viiksien sijalla ja helmihely korvassaan — "että se haluaa päästä ulos. Ehkä pistäydytte tennispihalle huomenna?"
"Mielihyvällä", vastasin minä, "jos teillä on isä tai jos vanhempi veljenne on täysikasvuinen."
Minkä vastauksen hän olisi antanut tähän pilkkaan, jäi minulta tietämättä, sillä saavuimme samassa esihuoneen ovelle, ja kun tämä oli kapea ja sveitsiläisen henkivartion harmaaseen univormuun puettu vahti pakotti kaikki astumaan sisään yksitellen, täytyi nuoren ystäväni jättäytyä jälelle ja päästää minut astumaan ovesta yksinäni ja ihailemaan vapaasti edessäni avautuvaa samalla loistavaa ja synkkää näkyä.
Hovissa oli suru leskikuningattaren kuoleman johdosta ja senvuoksi oli läsnäolevien puvuissa vallitsevana värinä musta, jota vasten kuvastuivat hyvin hienosti arvokkaimpien henkilöitten kimaltelevat jalokivet ja hohtokivin koristetut miekankahvat. Huone oli avara ja korkea, seinät olivat verhotut kuvakudoksilla ja kynttilät paloivat seiniin kiinnitetyissä hopeisissa kynttiläjaloissa. Juuri sisään astuessamme täytti huoneen kimakalla kirkunallaan papukaija, jota kauempana lieden ympärillä seisova ryhmä ärsytti. Heidän lähellään olevan pöydän ääressä oli korttipeli käynnissä, ja toisen pöydän ääressä pelattiin primeroa. Nurkassa oli kolme tai neljä naista piirissä punakasvoisen, alhaisarvoiselta näyttävän miehen ympärillä, joka leikki panttileikkiä erään joukossa olevan naisen kanssa. Keskellä huonetta taas näytti olevan valtiaana keskikokoinen mies, joka istui pöydän ääressä ja omituisesti punottavin ja kiihtynein kasvoin sätti jotakin ankarasti, höystäen puhettaan kaikenlaisilla merkillisillä ja vahvoilla kirouksilla. Pari kolme miestä, jotka näyttivät olevan hänen seuralaisiaan, seisoi hänen vieressään kuunnellen puoleksi nöyrinä, puoleksi hämillään, silläaikaa kun lähempänä olevan lieden luona, mutta jonkun matkan päässä hänestä, seisoskeli hyvin rikkaasti puettu, Pyhänhengen ritarikunnan ristiä rinnassaan kantava mies, joka näytti olevan hänen solvaustensa esineenä, mutta tekeytyi välinpitämättömäksi, pitäen yllä keskustelua jonkun seuralaisen kanssa. Kuulin jonkun syrjässä seisojan kuiskaavan että Crillon oli juonut ja ymmärsin siitä suuresti hämmästyen että pöydän luona intoilija oli tuo kuuluisa soturi. Ja olin yhä kummissani häntä katselemassa — sillä olin koko ikäni tottunut pitämään urhoutta ja vaatimattomuutta yhteenkuuluvina käsitteinä — kun kuninkaan huoneen ovi äkkiä avautui, saaden aikaan yleisen liikehtimisen sitä kohti. Crillon, välittämättä mistään arvojärjestyksestä, hypähti ylös pöytänsä äärestä ja riensi ensimäisenä ovelle. Parooni de Biron sitävastoin — sillä lieden luona seisonut mies ei ollut kukaan muu — odotti, näennäisesti huomaamatta häneen kohdistuvaa loukkausta, kunnes markiisi de Rambouillet ehti hänen luokseen; ja sitten hän astui eteenpäin hänen kanssaan. Minä pysyttelin lähellä suojelijaani ja astuin huoneeseen aivan hänen jälessään.
Crillon oli jo kuninkaan kimpussa ja oli sisään astuessamme kertomassa huoliaan äänellä, joka ei ollut paljoa hillitympi kuin esihuoneessakaan. De Biron tämän nähdessään erosi markiisista ja astuen syrjään äskeisen toverinsa kanssa istui seinän vieressä olevalle arkulle, silläaikaa kun Rambouillet minun ja kolmen tai neljän omaan seurueeseensa kuuluvan herran seuraamana lähestyi kuningasta, joka seisoi likellä vuodekomeroa. Hänet nähdessään kuningas, arvatenkin kiitollisena tästä tekosyystä, viittasi Crillonin pois. "No, no! Te kerroitte minulle kaiken jo aamulla", sanoi hän hyvänlaatuisesti. "Ja tässä on Rambouillet, jolla on toivoakseni jotain uutta kerrottavana. Antakaa hänen puhua minulle. Peijakas! Älkää katsoko minuun kuin aikoisitte lävistää minut miekallanne. Menkää riitelemään jonkun itsenne kokoisen kanssa."
Crillon tämän kuullessaan vetäytyi muristen pois, ja Henrik, joka oli juuri noussut pelaamasta primeroa Nevers'in herttuan kanssa, nyökkäsi Rambouillet'lle. "No, ystäväni, onko mitään uutta?" huudahti hän. Hänen käytöksensä oli huolettomampi ja ilmeensä iloisempi kuin viimeksi tavatessamme; mutta kuitenkin väijyi varovaisuus ja epäluulo hänen ärtyisän suunsa ympärillä ja synkkäkatseisten silmiensä alla olevissa uurteissa. "Uusi pila, uudet kasvot, vai uusi leikki — mikä näistä on teidän tuliaisenne?"
"Eräässä merkityksessä uudet kasvot, sire", vastasi markiisi kumartaen ja astuen hieman sivulle antaakseen minulle sijaa.
"No, eipä minulla ole paljon sanomista somista eväistä", virkkoi kuningas sukkelasti. Ja yleisen naurunkihityksen vallitessa hän ojensi kätensä. "Mutta voinpa sentään vannoa", jatkoi hän minun noustessani polveltani, "että te olette jotakin vailla, ystäväni?"