"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan käsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka poltettiin?" ja hän nauroi.
Tuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan, vaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin hillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä kurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei sallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo kauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon, joka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin kumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli hänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä raivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.
Samalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se antavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi vielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä. "Hyvä", lausui hän käheästi. "Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä neuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat viemään teitä tutkittavaksi."
Simon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin katsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa seisoivat pystyssä.
Pappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. "Niin, tunnin kuluttua", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa. "Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte niitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen pois. Taikka odottakaas", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa Simonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen toivonsäteen. "Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden mahdollisuuden."
"Ja itsellennekö myös?" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.
"Vaikkapa niinkin", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta pojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. "Annan teille aikaa harkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana. Jos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin. Lähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille mahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta", jatkoi hän julmasti, "jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä itsepintaisena — niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos näette auringon nousevan kolmasti."
Jokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut suostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut kysäisemään: "Missä?"
"Tuomiokirkon esipihalla", vastasi hän hetkisen mietittyään. "Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on rauhallinen paikka."
Simonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken aikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja epätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin niin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen ovensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut ennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni syyn.