"Haa!" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn hänen omasta terävänäköisyydestään. "Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa minut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on vartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään seuralainen mukananne — jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa — niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte kohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se", lisäsi hän julmasti hymyillen, "kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne."
Sen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme hänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin Simoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin niin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.
Sillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan kuin samettisolmukkeen lähettäjä!
"Hän menee", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, "ja he menevät."
"Ja pimeässä he eivät tunne häntä", mumisin minä. "Hän on jokseenkin minun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!"
"Ja tappavat hänet!" huusi Simon hysteerisesti. "He tappavat hänet! Hän menee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi."
XX. Kuninkaan kasvot.
Näytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin toimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle viritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle, jonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi ajatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen matkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa, ja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio tämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle sen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta vastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.
Sensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra d'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni ennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan ja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan tennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia ennen määräaikaa.
Vieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut mitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä mikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut mielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen lisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä peittää luonteensa todellista kulta-arvoa — luonteen, jolta ei puuttunut uljuutta eikä selkärankaa — oli hän vielä erittäin hyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt hakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken taitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia — mikä olikin hänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti käyntinsä kahdeksi tunniksi.