XXIII. Viimeinen Valois.
Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle suoraan miten asiat olivat.
Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä vakavimpia epäilyksiä.
Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi, pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa. Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset. Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen, että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa, minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen pahantuulensa syynä olin minä itse.
Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin maltittomasti mistä tämä johtui.
"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.
"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä romahdus tällä kertaa, pelkään mä."
"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä vihaan salamyhkäilyjä."
"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine väkineen?"
"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"