"Pariisiin, kuulemma — yhtyäkseen liigalaisiin."
"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.
"Niinpä maarin!" vastasi hän.
"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."
"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä palaamaan. Niin ainakin sanotaan."
Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen. Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan. Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.
Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään, mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana, missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä, jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita. Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.
Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla. Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista; ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle. Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken, tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.
"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti Bironiin.
"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee saada tavata kuningasta ihan heti."