Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän päähänpiston takia.
Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"
"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.
"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi hän — sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'Se no va el otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero', kuten Mendoza sanoo. Onpas se sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos vaimoni arvaisi — mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin! Missä on asuntonne?"
Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä ei lainkaan pitänyt yllä.
"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi, "missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää sen pimeässä?"
"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.
"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä", lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.
"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin minä laskeutuen toiselle polvelleni.
"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan kenellekään, jos henkenne on teille kallis."