Katselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen uljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan pelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille melkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä ehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni ympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja kolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen mitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme katselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun heräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat rynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän rohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät kalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle puolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän paikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman. Miehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle taivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka katsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja kaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän sairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien maalitaululta.
En tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti leviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä toimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista vihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin piili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin kasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja puheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti sinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut katon alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät kasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli jo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa vihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit valmiina.
Kysymys ruokavaroista uhkasi myöskin käydä vakavaksi; en uskaltanut poistua lähteäkseni itse niitä hankkimaan enkä luottanut keneenkään miehistäni niin paljon että olisin voinut lähettää jonkun heistä tuolle asialle. Piirittäjät alkoivat todenteolla olla pian itse piiritettyjä. Kaikki ajatukset vain kohoavassa usvassa ja omassa kauhussaan, he unhottivat kaiken muun. Valppaus ja varovaisuus olivat tipotiessään. Laakson äänettömyys ja autius ja kaukaiset metsät, jotka ympäröivät meitä väräjävinä siintäen helteisessä ilmassa, kaikki tämä lisäsi kammoa. Kaikista ponnistuksistani ja uhkauksistani huolimatta miehet vähitellen poistuivat paikoiltaan ja kokoontuen pieniin ryhmiin portin luokse kiihottivat kauhunsa sellaiseen asteeseen että pari tuntia puolenpäivän jälkeen he olivat valmiit mihin mielettömyyteen tahansa; ja jos joku olisi huutanut: "rutto!" olisivat he rynnänneet hevostensa luo ja hajaantuneet joka suunnalle.
Oli selvää, että tehokasta toimintaa kysyttäessä saatoin luottaa ainoastaan itseeni sekä kolmeen muuhun, joista — sanottakoon se hänen kunniakseen — Simon Fleix oli yksi. Tämän nähdessäni tunsin tavatonta kevennystä, kun jonkun ajan perästä kuulin että Fresnoy pyysi jälleen saada puhua kanssani. En ollut enää niin turhantarkka muodollisuuksiin nähden, kuten on käsitettävääkin, vaan hetkeäkään viipymättä, jottei hän ennättäisi huomata miehissäni vallitsevaa herpaantumista, riensin kohtaamaan häntä pihaan johtavalle ovelle, missä Maignan oli hänet pidättänyt.
Olisin kuitenkin voinut säästää vaivojani. Tuskin ehdin tervehtiä häntä ja vaihtaa pari alkusanaa, ennenkuin näin että hän oli vielä suuremman kauhun vallassa kuin minun seurueeni. Hänen karkeat kasvonsa, jotka eivät olleet koskaan olleet puoleensavetävät, olivat monenkarvaiset ja hiestä kosteat; hänen verestävissä silmissään, kun hän loi katseensa minuun, oli samanlainen hurja ja kauhistunut ilme kuin satimeen joutuneella eläimellä. Vaikka hänen ensi sanansa oli kirous, jolla hän koetti elvyttää rohkeuttaan, oli kerskurin pöyhkeys mennyttä. Hän puhui matalalla äänellä ja hänen kätensä vapisivat, ja minä näin ettei hän olisi paljoa tarvinnut syöksähtääkseen ohitseni ja antautuakseen suoraan pakoon.
Hänen ensi sanoistaan, joita hän, kuten mainitsin, säesti kirouksella, huomasin että hän käsitti tilansa. "Herra de Marsac", lausui hän vikisten kuin koira, "te tiedätte että minä olen rohkea mies."
En tarvinnut tämän enempää tullakseni vakuutetuksi siitä että hänellä oli jokin konnamaisuus mielessä, ja senvuoksi valitsin vastauksen huolellisesti. "Kyllä olen joskus huomannut teidät aika sisukkaaksi", vastasin kuivasti. "Ja toisinaan taas olen huomannut ettette ole kovinkaan sisukas, herra Fresnoy."
"Ainoastaan milloin te olette ollut kysymyksessä", mutisi hän uudelleen kiroten. "Mutta ihminen, joka on lihaa ja verta, ei voi kestää tällaista. Ette tekään voisi. Hänen ja noitten toisten välillä minä olen ihan hukassa. Antakaa minulle hyvät ehdot — hyvät ehdot, ymmärrättehän?" kuiskasi hän kiihkeästi vieläkin alentaen ääntään, — "niin saatte kaikki mitä tahdotte."
"Saatte henkenne sekä vapauden mennä minne haluatte", vastasin kylmästi. "Molemmat naiset ovat ensin luovutettavat minulle vahingoittumattomina. Nämä ovat ehtoni."
"Entä minulle?" virkahti hän levottomana.