"Teillekö? Samat kuin muillekin", vastasin tuikeasti. "Taikka voin kyllä tehdä poikkeuksen vanhan tuttavuuden takia, herra Fresnoy; jos naisilla on jotain valittamista, niin hirtän teidät ensiksi."
Hän yritti röyhkeillä ja vaatia jotain rahasummaa tai ainakin hevostaan takaisin. Mutta minä olin mielessäni päättänyt lahjottaa omille seuralaisilleni hevosen mieheen, ja sitäpaitsi älysin hyvin, että tämä oli hänen puoleltaan vain jälkiajatus ja että hän oli täysin halukas suostumaan. Pysyin senvuoksi järkähtämättömänä. Tulos osotti jäykkyyteni oikeutetuksi, sillä hetken perästä hän suostui antautumaan noilla ehdoilla.
"Entä herra de Bruhl?" kysäisin minä, haluten selvää tietoa, oliko hän valtuutettu tekemään sopimusta kaikkien puolesta. "Mitä hän sanoo?"
Hän katsahti minuun levottomasti. "Tulkaa katsomaan! sanoi hän kolkosti virnistäen.
"Ei, ei, ystäväni", vastasin minä pudistaen päätäni varovasti. "Se ei olisi sääntöjen mukaista. Te olette antautuva puoli, ja teidän on osotettava luottamusta meille. Tuokaa naiset ulos, jotta voin puhua heidän kanssaan, niin sitten poistan mieheni."
"Taivas ja helvetti!" huusi hän käheästi, sellainen pelko ja raivo kasvoillaan, että minä peräydyin. "Sitäpä minä juuri en voi tehdä."
"Ettekö voi?" sanoin minä äkillisen kammon värisyttämänä. "Minkätähden ette? Minkätähden?" Ja hetken kiihtymyksessä, sen ajatuksen yllättämänä että naisille olisi voinut tapahtua pahinta, työnsin häntä takaperin niin rajusti että hän tarttui miekkansa kahvaan.
"Lempoako te!" änkytti hän. "Heittäkää irti! Ei se sitä ole, kuuletteko! Neiti on terve ja hyvässä turvassa, ja rouva olisi terve myös, jos hän olisi pysynyt järjillään. Jollei hän ole, niin se ei ole meidän syymme. Mutta minulla ei ole huoneitten avaimia. Ne ovat Bruhlin taskussa, kuuletteko!"
"Vai niin!" vastasin kuivasti. "Entä Bruhl?"
"Vaiti!" vastasi Fresnoy pyyhkien hikeä otsaltaan ja tuoden harmaankalpeat, ilettävät kasvonsa liki minua. "Hänessä on rutto!"